Pikaruokien ruhtinas: pannukuha

Aatonaatonaatto, juuri ennen lumipyryn alkamista. Sain onnekkaasti ostettua Vellikellon parkkipaikalta lohta, harkitsin viimeistä siikafilettäkin, mutta jätin. Siika on erinomainen suolakala, siiansilakka.

Äidin puhelu tavoitti. "Olisi tuoretta rieskaa." Siis rekkajonojen ohi rajan pintaan. Saalis ei rajoittunut leipomuksiin. Isä tuli hämärän mukana mereltä, kuhan kanssa. Siinä sitä oli hyvä kiikkutuolissa odotella valmiita fileitä matkaan ja ällistellä, etteivät nykyään ihmiset osaa käsitellä tuoretta kalaa.

Kuhafile pakastuu nopeasti, sulaa samaten. Siitä saa helposti hyvää ruokaa. Parasta kuha on sellaisenaan pannulla paistettuna. Siis kastellaan munaan ja jauhoihin, joissa on suolaa ja pippureita ripaus. Paistolämpötila pitää olla korkea. Paistoaika lyhyt.

Kuhan rasvahappoja kehutaan. D-vitamiinia enemmän kuin lohessa. Mutta parasta on tietenkin satumainen maku.

Kalastaminen on kovaa työtä – ammattikalastajat sukupuuttoon kuoleva laji. Itse suosin aina kotimaista kalaa, jos vaihtoehtoja on. Kalan käsittelyn oppii nopeasti. Kala on ravintoarvoon verrattuna edullista. Jos kala tuntuu kalliilta, niin kannattaa jättää ruokakorista pois limut, oluet, karkit. Ja sitten, kun lähikaupassa kiroilee pienessä mielessään kiinalaisten pakastekalapakettien äärellä, voi kysyä, tätäkö tosiaan halusimme: lähikauppoja, joissa ei myydä lähiruokaa.